Tästä on ollutkin usein puhetta, että se vain pitää mennä muutaman kerran rajalle, että oppii tunnistamaan merkit. Viimeaikoina Saana on tehnyt 2 potkuparia sen jälkeen, kun tuntee "pään lämpenemisen", ja samaan aikaan lievä näön sumentuminen.
Itse en tätä kohtaa altaassa koskaan kyennyt huomaamaan, tai sitten kohdannut sitä, mutta apneakävelyssä pään lämpeämisen huomasin kyllä aina. Sykekäyrässä tämä on uskoakseni se kohta, jolloin syke pohjalle laskeutumisen jälkeen lähtee nousuun, kun keho nostaa verenpainetta loppuvan hapen vuoksi. Siinä mielessä hankala kohta, koska tästä voi olla vielä aika pitkäkin matka ihan lopulliseen hapen loppumiseen, jos kyseessä on tämä kohta sykekäyrässä.
Sukellus rajalle 22.5
Saana ilmoittikin jo ennen sukellusta, että sukellus voi olla normaalia hitaampi lopussa, tai jopa pysähtyä välillä, kun nyt on tarkoitus mennä rajalle, ja yrittää tarkkailla sitä, tuleeko putkinäköä tai mitään muitakaan merkkejä kun tästä normaalista lämpenemiskohdasta mennään enemmän yli kuin 2 potkuparin verran.
Sukellus olikin turvasukeltajan silmin yllättävän tasatahtinen siihennähden, että nyt koko sukelluksen idea oli löytää samban raja, ja löytyihän se. Siinä mielessä tylsä homma, että uusia merkkejä ei ilmentynyt, esim. putkinäköä, mutta matka oli vielä muutaman potkuparin verran pidemmälle kuin tuo 2 kpl. Jokin sisäinen intuitio selvästikin vinkkasi hapen loppuvan jo 125m kohdalla, koska käännöksessä kääntyi jo nousemaan pintaanpäin, mutta tässä kohtaa ilmeisesti unohtui sukelluksen tavoite, ja tuli monelle sukeltajalle tuttu "metrisokeus". Kun tietää missä on menossa, ja mitä haluaisi mennä. Pintautuminen tapahtui 129 metrin kohdalla ajassa 3minuuttia 18 sekuntia, sambaa oli sen verran reilusti, että kannattelin varalta ettei vahingossakaan tipu kesken hengitysten veden alle. Merkkikin tuli valmiiksi myöhässä 16 sekunnin kohdalla. Talven tärkein tavoite kuitenkin täyttyi, sukellus rajalle, ja sen myötä analysointia siitä, että miten rajan tunnistaa. Ei sitä varmasti yhdellä kertaa täysin opi, mutta varmasti nyt sen tunnistaa paremmin, kuin vaikka viime viikolla.
129m DNF DQSP 22.5.2009
(heng.pid.alkoi 3s aiemmin kuin startti, kun unohdin sanoa official topin count downissa ja Saana jäi odottamaan sitä)
| startti | 0s | altaanväli | |
| -25m | 39s | 39s | 4 potkuparia |
| -50m | 1m15s | 36s | 4 potkuparia |
| -75m | 1m53s | 38s | 4 potkuparia |
| -100m | 2m31s | 38s | 4 potkuparia |
| -125m | 3m12s | 41s | 4.5 potkuparia (hidas käännös) |
| -129m | 3m18s | 6s | 1 potkupari |
Jatkossa ohjelmaan otetaan vielä mukaan hook breath harjoitukset kaikkiin sukelluksiin.
2 tavoitetta siis seuraavalle kuukaudelle. 1) Käsiveto. 2) Hook breath.
Loppuun vielä video, vaikka tällä kertaa onkin hylätty suoritus. (129m video DNF DQSP)
2 kommenttia:
Mielestäni omien rajojen tunnistaminen ja niiden mukaan toimiminen on koko altaassa tapahtuvan vapaasukelluksen vaikein asia. Erityisen vaikeaa mielestäni kehon varoitusmerkkien tunnistaminen on DYNa lajeissa, joissa ei ainakaan itselläni tule yhtä selkeästi havaittavia palleanykäyksiä kuin staticissa kertoen siitä, missä kohtaa ollaan menossa. Tällainen testi, minkä Saanan kanssa teitte, on erittäin haastava henkisesti: Ei takuulla ole yhtä mukavaa ja rentoa lähteä sukellukseen, kun tietoisesti on päättänyt, että nyt vedetään "tappiin asti". Olen pähkäillyt, että mitä enemmän on suoritukseen liittyviä stressitekijöitä, sitä vaikeampaa on tunnistaa eroa "oikein ja väärien" kehon hälytyssignaalien kesken. Ts. kun lähtee sukeltamaan tietoisena siitä, että tarkoitus on katsoa missä raja kulkee (itse asiassa tässä sukelluksessa mentiin rajan yli, jos tarkkoja ollaan), tulee suoritukseen mukaan ylimääräisiä jännitystekijöitä. Tässä mielessä ei mielestäni tällainen yksittäinen testisukellus ole kovin luotettava mittari rajoista, suuntaa-antava sen sijaan. Kun vedetään näinkin pitkiä sukelluksia, ovat tulosparannukset useimmiten muutamien metrien luokkaa - ja noina muutamina metreinä liikutaan "harmaalla vyöhykkeellä", joka päivästä ja tilanteesta riippuen saattaa muuttua pahimmillaan mustaksi, parhaimmillaan valkoiseksi. Ehkä vastaavan kaltaisia testisukelluksia pitäisi tehdä useampia ja mahdollisimman samankaltaisissa olosuhteissa (muuttujien vakiointi), jotta varmemmin voisi määritellä sukelluspituuden rajoja edes 5 - 10 metrin tarkkuudella.
Tyypillinen "rajojen katsomisen" tilannehan on kilpailutapahtuma. Varmaan kaikilla, jotka ovat kilpailleet vapaasukelluksessa on kokemuksia siitä, kuinka omaan "perus suoritustasoon" nähden tulee yllättävä epäonnistuminen, ja odotuksia lyhyempi sukellus päättyy vielä kaiken lisäksi sambaan/BO:n. Vastaavasti kaikilla on varmasti myös kokemusta siitä, kuinka joskus - yleensä treeneissä tehty - sukellus onnistuu reilusti yli odotusten. Tekemänne sukellus onkin erinomaista harjoittelua kilpailutilanteita varten, kun jo sukelluksen lähtökohta on stressaava.
Tässä sukelluksessahan ei teidän ideana kuitenkaan käsittääkseni ollut niinkään sukelluspituuden kuin Saanan kokemien fyysisten tuntemusten tietoinen tarkkailu, niiden tunnistaminen ja signaaleista oppiminen. Kuten Sami itsekin kerroit, ei signaalit välttämättä ole kovin selkeitä, eivätkä välttämättä aina edes samankaltaisia. Sen takia mielestäni - vaikkakin on hyvä että tunnistaa ja osaa eritellä eri varoitusmerkkejä - on kyseenalaista, kuinka suurella varmuudella voi sukeltaa luottaen siihen, että varoitusäänet tulevat aina samanlaisina kaikissa tilanteissa. Ylimääräiset stressitekijät vaikuttavat varmasti siihen, millaisia signaaleja kroppa antaa, vai antaako ollenkaan. Kisa- ja ennätyssukellustilanteeseen liittyy varmasti 99% sukeltajista ylimääräistä jännitystä, mikä itsessään sotkee vielä kykyä paitsi tunnistaa, niin ennen kaikkea mielenmalttia toimia sen mukaan, mitä kroppa kertoo. Tästä lienee kysymys myös "metrisokeudessakin".
Itse haluan oppia luottamaan enemmän kuin mihinkään yksittäisiin fysiologisiin merkkeihin intuitioon ja kokonaistuntumaan. Jos lähtee liikaa keskittymään tarkkailussa tiettyyn kehon signaaliin saattaa jäädä paljon muuta tärkeää huomaamatta. Olen myös tietoisesti viime aikoina vetänyt sukelluksia pintaan hyvinkin aikaisin etukäteen aikomastani yksin sen takia, että sukellus ei vain jostain syystä ole tuntunut hyvältä. Välttämättä kyseessä ei ole ollut mikään fysiologinen tuntemus, vaan enemmänkin epämääräinen ja vaikeasti määriteltävä kokonaistunne, jonka viesti on, että "tänään ei ole hyvä päivä tähän".
Nostan hattua Saanalle rohkeudesta ja sisukkuudesta kokeilla omia rajojaan. Ja, olihan tuo pituudeltaankin todella kovan luokan sukellustulos! Hyvää jatkoa treeneihin, luen suurella mielenkiinnolla edesottamuksistanne jatkossakin!
-Matti
Pitkän sukelluksen tekeminen jännittää aina etukäteen, joten en osaa sanoa, jännitinkö tätä sukellusta tavallista enemmän. Vaikka merkkien luku ei aina olekaan ihan niin selvää, on pitkien tekeminen ollut tuon vedon jälkeen hiukan helpompaa. Ei tarvitse arvuutella onko se raja ollut kaukana vai lähellä. Voi sanoa, että intuitio on toiminut melko hyvin, vaikka pientä venumisvaraa on ollut. Nyt olen tehnyt kolme pitkää vetoa hyväksytyllä protokollalla hook breath:in kanssa. Olen opetellut hb:n, ja ajatellut, että se kuuluu yhtä automaattisesti pitkiin sukelluksiin,kuin prtokollankin teko. Siinä olen täysin samaa mieltä, että itsensä kuuntelu on kaikkein tärkeintä sukeltamisessa. Toisaalta, jos aikoo sukeltaa kilpaa, on kivempi vetää rajan yli harjoituksissa, kuin kisoissa.
-Saana
Lähetä kommentti